- Sie sind jetzt eine Berlinerin. - Ich danke Ihnen dafür und wünsche Ihnen einen schönen Tag!

Oletko kuullut juttuja saksalaisesta byrokratiasta? Ne saattavat olla kaikki tosia.

Jokaisen ulkomaille muuttavan pitää kirjata itsensä ko. maan väestörekisteriin, mikä Saksassa tarkoittaa, että pitää täyttää lappusia ja viedä ne Bürgeramtiin. Rekisteröinnin tulee tapahtua kahden viikon sisällä siitä, kun maahan on saapunut. Täällä tosin "asukasvirastoon" ei noin vain mennäkään ottamaan jonotusnumeroa. Tästä rekisteröimisen vaiheesta liikkuu paljon huhuja, joiden paikkansapitävyydestä ei kukaan ole varma. Toisilta kuulin, että virastoon voi mennä milloin vain varaamaan ajan rekisteröimistä varten. Toiset sanoivat, että sinne kannattaa mennä tuntia ennen sen aukeamista jonottamaan (ennen klo 7:ää aamulla!), varautua odottamaan tunteja ja sitten pääsee varaamaan ajan. Jotkut sanoivat, ettei sinne voi varata ajan myös Internetistä. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon ja huomasin, että ensimmäiset vapaat ajat ovat n. 1,5 kuukauden päästä. What?!
Onneksi joku vinkkasi, että Internet-sivuille kannattaa jäädä päivystämään aamutuimaan, päivittää selainta jatkuvasti ja toivoa hartaasti, että peruutusaikoja ilmaantuu. Onnistuin tässä ja tadaa: sain ajan ja olin askeleen lähempänä onnistumista! Kunnes huomasin, että ko. toimisto sijaitsee noin tunnin matkan päässä Berliinin keskustasta. Voi onnistumisen huumaa. Päätin perua aikani ja kärkkyä toista aikaa jostain lähempää, ja tällä kertaa onni suosi.

Tänään oli vihdoin se suuri päivä, kun seikkailin Rathaus Mitten Bürgeramtiin. Aikani oli varattu kolmeksi. Luulin jo tehneeni jotain väärin, kun pienen odotushuoneen näytöllä vilkkui aivan eri odotusnumeroita, kun mikä minulle oli annettu. Luku taisi olla 7109 (tjsp.) ja oma lottorivini oli 23030. Pitikö tässä vaiheessa olla huvittunut? Onneksi huomasin pienen lapun seinällä (saksaksi), jossa luki, että numerot EIVÄT ETENE JÄRJESTYKSESSÄ. Tämä tarkoitti, että ahtaassa huoneessa piti vain kyhjöttää kylki kyljessä muiden kanssa ja toiveikkaasti odottaa oman numeronsa ilmaantumista näyttöruudulle! Kakskolmenollakolmenolla, kakskolmenollakolmenolla, kakskolmenollakolmenolla... Kuuntelin muiden keskustelua: vanha setä vieressäni oli odottanut 45 minuuttia. Aina kun näyttöruutuun välähti uusi numero ja se päästi pienen äänen (pim!) kaikkien päät nytkähtivät ja silmissä heräsi toivo. Ai, ei vieläkään. Vieressä istuva lapsi kitisi: "Äiti, tää on tyyyyyyyyyylsää!".

Kaikkien onneksi lapsi äitinsä kanssa pääsi minua ennen hoitamaan asioitaan.

Hermoja raastavan odotuksen jälkeen pääsin kun pääsinkin leimauttamaan paperini, ja Bürgeramtista ulos astuessani sade oli lakannut ja aurinko paistoi lämpimästi.
Tänään minusta tuli virallisesti berliiniläinen!
Keitin pullakahvit sen kunniaks. :)

Zeit heilt alle Wunden.

Kesä kohteli rankalla kädellä (kuten kuvasta näkyy), mutta nyt voi vaihtaa aspa-hymyn aitoon, kiristää repun olkaimia ja suunnata kohti syksyä. Saksan intensiivikurssi on käynnissä, ja ensimmäistä kertaa ymmärrän, miksi niitä kutsutaan intensiivikursseiksi! Arpajaisjumalat eivät todellakaan olleet mun puolella kun meidät jaettiin ryhmiin tasokoetulosten perusteella. Mä päädyin C1-ryhmään (lähestulkoon natiivitason osaaja) JA LISÄKSI aamuryhmään. Tämä tarkoittaa, että päivittäin herään klo 7 ja unenpöpperössä suuntaan Berliinin keskustaan klo 9 alkaville tunneille... Onneksi lähijunassa ja metrossa on lupa koomata. Siellä vallitsee aamuisin kovin suomalainen tunnelma.

“I don't believe there is anything in the whole earth that you can't learn in Berlin – except the German language.” 
Mark Twain, 1891.

Tunneilla olen tapojeni vastaisesti suht hiljaista tyttöä, sillä taso on todella kova eikä sisäinen perfektionistini salli minun puhua muuten kun virheettömästi. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja vaikka huomaankin välillä opettajan kulmakarvojen kohoavan puhuessani, on pakko yrittää. Ja yrittää. Ja yrittää. Kyllä se siitä! Kurssitoverit ovat onneksi mukavia ja opettaja ihan huippu! Harmi vaan, että tunneilla käsitellään lähes ainoastaan Saksan historiaa. Muistan lukioaikoina, kun historian ja yhteiskunnan opettajani KIELSI minua vastaamasta YHTEENKÄÄN historian kysymykseen reaalissa. Taisi jopa heittää ilmoille jonkinlaisen uhkauksen, jos päätyisi vastauksiani korjaamaan. Niin hyvä olin siinä jo silloin.

Onneksi aurinko jaksaa vielä paistaa täällä ja olen päässyt nauttimaan paisteesta lähes päivittäin. Jotain positiivista täytyy löytyä siitä, että tunnit loppuvat ennen puolta kahta joka päivä! Voi mennä kielikurssikavereiden kanssa leikkimään turistia (frendsie Eddien ja Lauran kanssa, otettu Berliinin tuomiokirkon edustalla), syömään jonnekin tai puistoon rötväämään. Kerran kun kävimme hakemassa kioskilta oluet mukaan ulkona juotaviksi, kohtasin jotain järkyttävää: myyjä kysyi, haluammeko hänen avaavan oluemme! Sanoimme "Bitte." ja oluemme avautuivat. Noin vain. Teki melkein mieli ottaa valokuva tilanteesta. Täällä on siis sallittua juoda julkisilla paikoilla, kaupungilla näkee liikemiesten kävelevän olutpullo kädessä työpäivän jälkeen, ja jokainen itseään kunnioittava kioskinpitäjä pitää pullonavaajaa kassalla näkyvillä... Lystikästä! Ja niin, olenko jo maininnut, että 0,5 litran olutpullo maksaa kaupassa 70 senttiä? Willkommen in Berlin!

Aller Anfang ist schwer?

Enpä olisi kolme viikkoa sitten ajatellut, että voin pian istua lauantaipäivänä rentoutuneena kotona pyjama päällä bloggaamassa. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä mitään!

Palataanpa muutama viikko taaksepäin. Silloin olin kokopäivätöissä, kaiken vapaa-ajan vietin muuttolaatikoita etsien tai tavaroitani myyden, arjen asioita hoitaen. Paljon oli vielä auki: Mistä vuokraan varaston maalliselle omaisuudelleni? Minkä kokoiseen varastoon tavarani mahtuvat? Mitä haluan pitää, mistä hankkiutua eroon? Mitä kaikkea tarvitsen mukaani? Mistä vuokraan pakettiauton muuttoa varten? Ketä saan muuttoavuksi? Miten aikani riittää kaiken tarpeellisen tekemiseen? Missä välissä ehdin nukkua? Pysyykö pääni kasassa tätä kaikkea tehdessä??

Onneksi sain kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen eikä stressi ehtinyt kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Ihanien ystävien avulla kaikki on mahdollista!

Suhtauduin lähtöön tietynlaisella hartaudella, jota aiempiin muuttoihini ei ole sisältynyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut 100 % varma, haluanko oikeasti lähteä. Elämä Turussa oli asettunut uomiinsa ja kaikki oli hyvin, paremmin kun aiemmin. Viihdyin kodissani, kaupungissani, yliopistossani, omissa piireissäni. Pitkästä aikaa olin asettunut johonkin... If it isn't broken, don't fix it? Mutta halusin silti muutosta, ja onhan listassani vielä asioita, joita en ole yliviivannut.
Joten nyt olen täällä. Berliinissä! Opiskelemassa! Pitämässä hauskaa! Syömässä döneriä! Ihmettelemässä elämää! Ostamassa halpoja kenkiä! Maistelemassa lähes ilmaista olutta! Opettelemassa käyttämään kaasuhellaa! Kiroamassa saksalaista täsmällisyyttä! Tutustumassa uusiin ihmisiin! Ihailemassa historian jälkiä! Haahuilemassa ympäri kaupunkia! Nukkumassa! Valvomassa! Puhumassa saksaa! Ja ruotsia!

Elämässä.

Ja kaikesta tästä tahdon jäävän muistoja. Se on yksi syy siihen, että aloitan tämän blogin. Toinen on se, että taisin luvata jollekin... Odotettavissa hauskoja anekdootteja, villejä ja vähemmän villejä tarinoita ja arjen haasteiden ratkaisumalleja! Ihanaa lauantaita kaikille.